Me isäsi kanssa seisottiin
käsi kädessä tässä
ja juteltiin ihan
hiljaksiin:
"No nyt se on elämässä."

Sinä olit ihan pikkuinen
ehkä viikon vanha vasta.
Minä sanoin:
"Pilvi kukkasten
ympäröi tätä lasta,
ja perhoset, lintuset
untuvapäät
tuntuu lentävän kehdon
yllä."
Isä kysyi: "Näkyjäkö sinä
näät?"
Ja minä: "No ihmeitä kyllä."

Sinä olit se ihme tietysti
vaikka poruun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa
nälkääsi.
Minä ilosta nauroin ja
itkin.

"Sill' on ripsissä tähden
säkenet",
isäs naurahti ja keksi:
"Sen varpaat on puolukan
raakileet."
Ja hän puki sinut
puhtoiseksi.
Sinä nukuit. Oli talo
hiljainen.

Löi kolmisin sydämemme.
"Tästä tulee kai hyvä
ihminen",
me puhuttiin toisillemme.

***

"--Liukenee yöhön murheet
aikuisen, ihmisen poikaa kun
katselen. Voi kuinka
kaikkivaltias vain olla
voit, me sinut tehtiin mutta
sinä meidät loit.
--Voi kumpa matkas onneksi
koituis; vihaa, katkeruutta
et tuntis joutavaa. Voi kun
oisit viisaampi kuin isäs
aikoinaan, kumpa oppisit
ajattelemaan..."

***

Kun on oikein pieni,
voi lentää linnun untuvalla,
nukkua orvokinlehden alla,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni,
voi keinnua heinässä
heiluvassa,
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni,
voi istua lumihiutaleille
ja lentää maailman tuulien
teille,
kun on oikein pieni.
(Hannele Huovi)

***

***

Lähetän lapseni elämään
kuin laivan merelle.
Ompelen purjeet,
neuvon väylät.
Parhaan taitoni mukaan.
- Mutta tuulille en voi
mitään.