Eksyin Adalmiinan blogiin, ja kas, heti uusin kirjoitus oli kuin omasta näppiksestäni!
Minä olen aina halunnut opettajaksi. Aina. Pidin lukion jälkeen välivuoden hankkiakseni lisää pisteitä OKL:ää ajatellen...satuin tuolloin myös osallistumaan viittomakielen kurssille, ja sillä tiellä nyt sitten ollaan! Seuraavana syksynä en enää edes hakenut OKL:ään, vaan sosionomiksi (joka on aina ollut se toinen vaihtoehto) ja viittomakielen tulkiksi. Jälkimmäiseen suureksi yllätyksekseni pääsin ja tyytyväinen olen! En ehkä koskaan halua tehdä ainoastaan varsinaisia tulkin hommia, mutta pääsenpähän käyttämään viittomakieltä ja ehkä opettamaan tukiviittomia, tai muuta aiheeseen liittyvää joka silloin kiinnostaa.
Olen aina myös halunnut jonkinlaisen "auttamisammatin". Olen saanut niin paljon mielihyvää sellaisista hetkistä jolloin olen huomannut auttaneeni jotakuta, tai edes saaneeni toisen iloiseksi, että vapaaehtoistyö on ollut lähellä sydäntäni jo pitkään. Esimerkiksi Parasta Lapsille ry:n leireillä olen viihtynyt ohjaajana paremmin kuin hyvin. Vaikka siellä kohtaa vaikeita ja surullisia tapauksia ja välillä ihmettelee, mitä ihmettä on tekemässä ja miksi, niin aina saa itselleen niin paljon lisää kokemuksia, elämyksiä ja mielihyvää, ettei sitä uskokaan jos ei itse sellaista koe! Tämä auttamishalu olikin yksi pohdinnan aihe hakiessani viittomakielen tulkin koulutusohjelmaan...nimittäin tulkki ei auta, ei avusta, vain tulkkaa. Tulkki on välikätenä, mahdollisimman näkymättömissä kahden asiakkaan välillä. Minä en ole koskaan ollut piiloutuvaa tyyppiä, päinvastoin. Tätä jouduinkin miettimään - olenko sopiva tulkiksi? Viittomakieli kuitenkin veti niin kovasti puoleensa, että päätin ottaa riskin. Kun opettajat ja psykologit pääsykokeissa katsoivat entisiä työpaikkojani (lastenhoitaja, uimaopettaja, kehitysvammaisten uima-avustaja, henkilökohtainen avustaja, päiväkerho-ohjaaja...) he kysyivät, olenko oikeasti tietoinen mihin olen hakemassa? Kyllä, olin tietoinen. Viittomakielen tulkki voi nimittäin tehdä muutakin kuin tulkata. Opettaa tukiviittomia, se herätti kiinnostukseni heti. Tai jospa vaikka opiskelisin vielä opettajaksi (vain kaksi vuotta lisää tulkiksi valmistumisen jälkeen) ja pääsisin kuurojen kouluun töihin? Kyllä vaihtoehtoja riittää, luotin siihen että mikän ei ole peruuttamatonta, vielä on mahdollisuuksia vaikka muille jakaa! Olenhan vasta vähän yli parikymppinen. :-)
Tuolloin kun haaveilin luokanopettajan ammatista, sain usein kinata ihmisten kanssa tästä palkka-asiasta...hyvin moni on sitä mieltä että ihan sama mitä tekee, kunhan palkka on hyvä! Tämä sai minut usein suuttumaan niin, etten osannut edes perustella kantaani... Siis mitä?! Että vuodesta toiseen tekisin jotain mistä en pidä ja tienaisin hyvin? Ei kiitos. Olisikohan niin, että nämä ihmiset eivät koskaan ole kuulleet kutsumusammatista? Jospa he eivät koskaan ole löytäneet mitään itseään oikeasti kiinnostavaa ammattia?
