Oltiin Micon kanssa tänään Mammakeitaan järjestämässä synnytys- ja vauvamyönteisyysseminaarissa (- Miten WHO:n suositukset toteutuvat käytännössä?).

Paikalla oli mm. kätilöitä, imetystukihenkilöitä, aktiivinen synnytys ry:n edustajia ja muita terveydenhoitoalalla työskenteleviä ihmisiä.

Olin tuossa tilaisuudessa ihan hirveän liikuttunut ja kananlihalla vähän väliä, vaikka en nyt sitten tiedä oliko siellä mitään sellaista jonka takia varsinaisesti olisi pitänyt pillittää… J Seminaari oli tosi mielenkiintoinen ja aika meni nopeasti!

Aloin muistella omasta synnytyksestäni mukavia vaiheita, jotka ovat jääneet mieleen… suuri osa on unohtunut ihan kokonaan, vaikka kuinka yrittää pinnistää, niin jotakin ei muista. Ehkäpä sellaiset asiat eivät ole muistamisen arvoisia. Etukäteen en jännittänyt synnytystä yhtään, en oikeasti edes ajatellut koko asiaa, sillä ajattelin että se saa mennä omalla painollaan ja sujuu varmasti oikein hyvin. Jos ei sujuisi, niin olen Tyksissä, joten osaavaa henkilökuntaa löytyy ihan varmasti. Autossa matkalla sairaalaan sain ihan hirveän horkan - aloin palella ja täristä kuin hullu, eli luullakseni jännitin, mutta silti oloni oli tosi rauhallinen!

Minulla oli ihan hirveää supistusten kanssa. Jo alusta alkaen tuntui, etten yksinkertaisesti selviä niiden kipujen kanssa, että vähintään räjähdän kohta! Muistan, miten nojailin synnytyshuoneen pöytää vasten ja katselin ulos ikkunasta. Oli tosi kuuma ja aurinkoinen päivä ja ihmiset kävelivät ja pyöräilivät kadulla. Tulin tosi vihaiseksi kaikille noille tyytyväisen näköisille muukalaisille! Miten ne kehtaakin tuolla mennä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut!! Olin oikeasti vihainen, en ymmärtänyt siinä tilanteessa yhtään, että vielä joskus naureskelisin noille ajatuksille. Huoneen ikkuna oli auki, ja minun teki oikeasti mieleni huutaa kaikille ohikulkijoille että menkää nyt p****le muualle sieltä, täällä on tosi kyseessä!! :D

En näin jälkeenpäin edes muista kaikkia kivunlievitystapoja joita kokeilin/sain, muistan vain ajatelleeni että eikö tässä maassa tosiaan voida auttaa jos on näin kamalat kivut! Istuin aluksi yli tunnin kuumassa suihkussa, se helpotti aluksi aika hyvin, mutta sitten kun en enää supistusten tullessa pysynyt penkillä, oli pakko lähteä suihkusta pois. Jossain vaiheessa sain ilokaasua. Aluksi vain vähän - hengittelin sitä 1-2 supistuksen ajan, jonka jälkeen sekään ei enää tehonnut. Kutsuin hoitajan ja sain ilokaasua vahvempana. Näin meni parit supistukset kunnes taas hoitaja apuun ja kaasut täysille! Tällä mentiin aika kauan, jopa iltalehden tietovisa tehtiin miehen kanssa. Minä oikeasti naureskelin aina otettuani ilokaasua - muistin nimittäin Speden leffan, jossa ilokaasua saaneet naureskelivat ja kyynelkaasua saaneet itkeskelivät. Se tuntui silloin tosi hupaisalta - heh heh vaan. Sain siinä aqua-rakkuloita (joita laitettaessa potkaisin kuulemma kätilöä - siitäs sai, sattui meinaan enemmän kuin mikään koskaan, mutta auttoi vähän aikaa), jonkun puudutuksenkin sain ja tiesvielämitä, mutta epiduraalia ei ehditty antaa, senkin olisin ottanut niissä tuskissani. Ponnistusvaiheessa käytin kaiken energiani huutamiseen ja kiljumiseen, joten se vähän venyi… Lapsivesi ei itsestään tullut, ja minusta oli ihanaa miten kätilö sanoi, että voin synnyttää lapseni "pehmeästi" eli sikiökalvoineen ja lapsivesineen kaikkineen - "munassa". Siinä jonkin aikaa yritettyäni en kuitenkaan enää jaksanut ponnistaa, joten päätettiin puhkaista kalvot, jotta ulos tuleva kokonaisuus olisi vähän pienempi. J Kalvot sain puhkaista itse! Kätilö käski minun kokeilla, kuinka kalvoa oli tullut pieni osa ulos ja käski minun nipistää siitä, jotta kalvo puhkeaisi. Vähän aikaa sain yrittää otteen saamista liukkaasta "munasta" ja oli kyllä ennen kokematon tunne, kun kalvo viimein puhkesi ja lapsivedet tulvahtivat! Myös siinä vaiheessa kun lapsen päätä oli vähän tullut ulos, käski kätilö minua kokeilemaan päätä ja tukkaa. J

Minulle on jäänyt synnytyksestäni kokonaisuutena ihan positiivinen olo, vaikka näin jälkeenpäin moni asia ihmetyttää… Kuten se, että ponnistusvaiheen alkaessa olin seisomassa - nojailin sänkyyn, koska makuulla en voinut olla kipujen takia. Siinä vaiheessa kun sanoin että pitää alkaa ponnistaa, käski kätilö minut sänkyyn. Yritin sanoa etten halua enkä voi nousta sängylle, haluan synnyttää siinä sänkyyn nojaten. Ei, se ei käynyt. Kätilö nosti minut väkisin sänkyyn kun en yksinkertaisesti itse sinne päässyt. Mitään syytä ei ollut miksi sinne ylös oli kivuttava!

Kun Mico oli syntynyt ja kätilö piti häntä ilmassa, näin vauvan jalkoväliin ennen kuin kukaan oli sanonut mitään ja muistan huutaneeni: "Se on poika!" :D Sain hänet paitani alle ihokosketukseen, voi sitä onnea. En muista ehdinkö tässä vaiheessa imettää Micoa, sillä samaan aikaan kätilö yritti vetää jälkeisiä pois, ja napanuora katkesi. Siihen tarvittiin vain pieni nykäisy - onneksi sitä ei tapahtunut silloin kun Mico oli vielä mahassa!! Tässä vaiheessa henkilökunta vaihtoi kielen ruotsiin. Juuri silloin kun minun ja miehen olisi pitänyt kuulla mitä tapahtui, olimmekin aivan ulkopuolisia! Vauva annettiin lastenhoitajalle kylvetettäväksi ja mies jäi katselemaan (ei uskaltanut itse kylvettää) kun minut kärrättiin leikkaussaliin. Poistuessamme huoneesta minulle sanottiin vain, että minut mennään "nuksauttamaan"! Jaa, mitä? Ei edes suoraan kerrottu että nyt mennään leikkaussaliin nukutettavaksi ja kaavittavaksi! Mies kysyi minulta vielä ovella että mitä tapahtuu ja minä levittelin käsiäni. Ei aavistustakaan. Vasta leikkaussalissa kun nukutusainetta laitettiin, minulle kerrottiin että kohta nukahdan - ahaa, kiva tietää! Tässä vaiheessa Tyksin tietokoneet kaatuivat ja tietoni kirjattiin sellaisille keltaisille käsipapereille joita on yleisissä vessoissa. Ehkä Tyksissä ei myöskään ollut tavallista paperia eikä varajärjestelmää, en tiedä. Seuraavana päivänä kun äitini tuli sairaalaan kysymään missä huoneessa olen, yritettiin hänelle kertoa että olen synnyttämässä. Äitini sitten valaisi että olen synnyttänyt jo vuorokausi sitten. J Mutta hyvin meni - poika painoi 4160g ja oli 55cm pitkä, eli potra poika (vaikka äitinsä oli vielä vähän potrempi - 4650g painava). Huoneessa nukahdin ennen kuin oli lääkärintarkastus ja heräsin siihen, että lasta ei ollut missään. Hädissäni tietysti soitin kelloa ja hoitaja tuli vauva sylissään kertomaan että poika viedään teholle - epäillään jotakin infektiota. Mico oli kolme päivää vastasyntyneiden teholla ja onneksi mitään ei sitten löytynyt. Sain nukkua yöni hyvin ja levätä - muun ajan asuinkin sitten siellä teholla ja yritin imettää poikaa, jolle hoitajat työnsivät tuttipulloa suuhun minkä kerkesivät! Jouduin välillä melkein vaatimaan että saisin imettää ennen pullon antamista! Henkilökunta teholla ja vuodeosastolla oli aivan ihanaa ja minä nautin olostani sairaalassa. Oikein täyden palvelun hoitola! J Imetysohjaus oli hyvin puutteellinen tai jopa olematon, en tiedä millaista se olisi ollut jos Mico olisi ollut kanssani osastolla. Sänkyni vieressä oli lappu, johon piti merkitä imetyskerrat ja niiden kestot. Lapussa oli myös kohdat, joihin piti laittaa rastit kun oli kerrottu "perustellusta tutittomuudesta" ja opetettu käsinlypsy. Kummastakaan ei minulle hiiskahdettukaan, mutta kerran ollessani teholla Micon luona oli noihin kohtiin ilmestynyt rastit. Käsinlypsy minulle opetettiin kun erikseen sitä pyysin, sillä tissit meinasi jossain vaiheessa räjähtää. Vieläkin vain ihmetyttää että kuka kumma ne rastit sinne oli piirtänyt…?