Uskaltauduin lukemaan päiväkirjaani, jonka koin enemmän kuin tarpeelliseksi sairastumisen myötä. Näistä otteista näkyy, että tuneteita tulee purettua vain ahdistuksessa. Näiden tunteiden väliin mahtuu paljon hyvää oloa ja onnea. :)

 

13.2.2009 (seuraavana päivänä diagnoosista)

Miten voikaan vihata yhtä pilleriä. Viha ja suru nousevat pintaan, kun laita suuhuni pienenpienen valkoisen, maidontulon lopettavan kamaluuden. Mineekö ihana vauva-aika nyt pilalle? Saanko enää koskaan imettää lastani? Saanko enää lapsia? Näenkö lasteni kasvavan? Joudunko olemaan erossa heistä? Jaksanko nauttia Micosta ja Miisasta?

14.2.2009

Jarno lukee vauvarunoja lapsille olohuoneessa. ihania vauvarunoja onnesta ja vauva-arjesta. Saanko yhtään nauttia tästä arjesta? Muistaako Miisa äitinsä, jos kuolen? Jääkö Micolle traumoja kun itken koko ajan? Varmasti se tuntuu pienestä pelottavalta. Aistiiko Miisa ahdistukseni, kun pidän häntä rintaani vasten?

Oppaissa puhutaan viiden vuoden ennusteesta. Mikä se viisi vuotta oikein on?! Miisa olisi viiden, Mico seitsemän. Eihän se riitä!

Hoidot ei nyt pelota. Eikä leikkaus. Ne kyllä kestän. Mutta jos se on levinnyt? Mihin asti? Enkö ihan oikeasti voi parantua? En halua ennustetta! Jos se on muutama vuosi? En kestäisi...

Miisa on tissillä. Ei kauan. Maito loppuu pian, elimistöni ei saa nyt määrätä. Nyt määrää syöpä. Lääkkeet. Myrkyt. Itken joka kerta kun Miisa on sylissäni tuhisemassa tai syömässä. Itken joka kerta kun Mico tulee selittämään minulle jotakin ihanalla lapsen innollaan.

Kuolenko?

1.3.2009 (hyväntuulisen jakson jälkeen)

Nyt se iski. Ahdistaa.

En halua kuulla mitään tuloksia tai ennusteita. En halua kuulla koko saatanan syövästä.

Olen katkera. Tänään kysyin eka kerran itseltäni MIKSI MINÄ? No niinpä, miksen.  Mutta miksen saa olla onnellinen? Jos selviän tästä, niin saan kuitenkin pelätä uusiutumista lopun ikäni. Perkele!

2.3.2009

Imetyksenlopetuslääke loppui kolme päivää sitten, ja nyt tulee taas maitoa. Sattuu ihan älyttömästi, ja kun Miisa on rintaa vasten, alkaa maitoa tulla...enkä voi antaa sitä pienelleni! Masentaa. Elimistö ei selvästikään halua hyväksyä tätä.

3.3.2009

Perkeleen perkele!

Onko se elämä edessä vai ei? TÄH?

11.3.2009 (ensimmäisen sytostaattiannoksen jälkeen)

Nyt ne myrkyt vaikuttaa...

Eilen illalla en halunnut nukahtaa, en tahtonut päästää irti eilisestä päivästä. Ahdisti.

Omituinen tuo kuolemanpelko. Ennen leikkaustakin, edellisenä iltana, ajattelin että seuraavana päivänä elämässä aukeaa ihan uusi sivu. Etten enää omista toista kättä ollenkaan, tai sitten minua ei enää ole. Suunnittelin kaikki toiminnotkin valmiiksi ilman toista kättä. Mutta rintahan se vain lähti. Eilenkin illalla oli sellainen olo, että kun tämä päivä tulee, on kaikki jollakin tavoin ohi...en ole enää minä tai elämä on jotakin muuta.

30.6.2009 (välissä pitkä, pääosin hyvä jakso. Kuusi sytostaattiannosta saatu.)

Kun ei enää luota kroppaansa.

Kun pelkää jokaisen uuden tuntemuksen olevan merkki jostakin vakavasta. Kohtauksesta. Onko tämä nyt se sydänkohtaus? Vai aivoverenvuoto?

Lääkettä on elimistössä niin paljon, että mitä vain voi tulla. Kestääkö tämä laitos?

Laitos tosiaan. Tunnen välillä vihaavani sitä. Vartaloani. kunpa sen voisi vaihtaa toiseen, enhän enää edes tunne sitä. On se niin rumakin.