Ensimmäistä kertaa uuden vuoden juhlintaa varjosti ajatus, näenkö vielä seuraavan vuoden vaihtumisen? Samoin kävi jouluaaton kanssa; vähän väliä mielessä kävi pelon häivähdys siitä, että tämä voi olla viimeinen jouluni. Vaikka en vieläkään tunne oloani sairaaksi enkä oikeasti usko kuolevani pitkään aikaan, en pysty unohtamaan sitä tosiasiaa, että olen hyvin vakavasti sairas enkä voi enää parantua, vaan tulen luultavasti kuolemaan juuri tähän sairauteen.
Hui, miten se kuulostaakin pelottavalta näin kirjoitettuna! En ole näitä ajatuksia kenellekään pystynyt ääneen sanomaan, ja nyt ne tuntuvatkin paljon todellisimmilta kun näen ne mustana valkoisella...
Vuoden vaihtumisen ja kuolemanpelon yhdistelmään on tänään kuulunut pohdintaa siitä, mitä haluaisin vielä nähdä, tehdä ja kokea ennen kuolemaani.
Tahdon nähdä millainen tukka Miisalle kasvaa.
Tahdon nähdä tuleeko Miisa olemaan yhtä temperamenttinen vielä parin vuoden päästäkin.
Tahdon nähdä kun Mico menee esikouluun.
Tahdon päästä käymään Saksassa serkkuni ja kummipoikani luona, sekä viereisessä Legolandiassa myös.
Tahdon päästä Kreikkaan.
Tahdon nähdä kun lapset aloittavat koulun.
Tahdon mennä naimisiin.
Tahdon nähdä mikä minusta tulee isona.
Tahdon omakotitalon, tai ainakin oman pihan.
Tahdon nähdä mitä lapsistani tulee isona.
Tahdon olla mummi, jonka luokse voi aina tulla ja jonka kanssa touhutaan kaikkea kivaa.
Tahdon että ainakin kuusi ensimmäistä toivettani toteutuvat.
"Tää niitä aamuja on kun en tiedä
kannattaako nousta vai jäädä
vetää peitto yli pään
ja hautautua alle kivisen kuoren
aamuyössä sydän yksin lyö
eikä pääse läpi surujen vuoren
pelko pimeyttä pitkin liikkuu
tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan
Ja silloin kun henkäys aamutuulen
jokin täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää
Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä
minut pystyyn kiskaisee
elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee
elämän nälkä
eteenpäin rohkaisee
Verhot sivuun liukuu ja katson
kuinka valo pois työntää varjon
joka sieluni yöhön kietoi
vaikka irti siitä päästä tahdoin
kun olin maahan lyöty eikä kukaan
voinut yli syvän virran mua kantaa
elämä välissä taivaan ja maan
elämä syksyyni valonsa tuo "
