Olin rintasyövän diagnoosihetkellä 23-vuotias viittomakielen tulkkiopiskelija. Sain viikkoa aikaisemmin toisen lapseni, ja esikoiseni oli vähän yli 2,5-vuotias.

 

12/2008

Laskettuun aikaan jäljellä vähän yli kuukausi. Maito alkoi nousta rintoihin, ja oikea rinta kasvaa kasvamistaan. Esikoisen imetysaikana juuri oikea rinta yritti usein tukkeutua, mutta sain sen aina ”aukeamaan” ennen kun tulehduksia ehti syntyä. Mitenkäs tätä rintaa nyt raskausaikana voi alkaa pumppailla? Alkaako sitä maitoa tulla sitten yli äyräiden jo ennen vauvan syntymää? Jouluna rintaa vihloo kovasti, ja yritän googlettaa tietoa raskaudenaikaisesta maitotukoksesta. Menisin lääkäriin, mutta en nyt jouluna tällaisen takia mihinkään lähde… Juttelen asiasta myös ystävän kanssa ja vitsinä mainitsen rintasyövän, kun oikeaan rintaan on jo kasvanut suuri patti. Tulemme kuitenkin siihen tulokseen, ettei syöpä sentään niin nopeasti kasva!

Joulun jälkeen käydessäni neuvolalääkärillä mainitsen tukoksesta, mutta lääkäri ei edes katso rintaa.  Toteaa vain, että hyvä ettei ole tulehtunut.

5.2.2009

Miisa syntyy aamuyöllä. Saadessani vauvan rinnalle mainitsen tukoksesta hoitajille. Haluan nimittäin ensin imettää vasemmasta eli ei-tukkeutuneesta rinnasta, jotta kokemus olisi miellyttävämpi. Hoitajat alkavat heti kysellä tukoksesta, ja osastolla ollessani minulle tullaan puhumaan rinnan ultraamisesta.

6.2.2009

Käyn ultrassa jo seuraavan päivänä synnytyksestä, mutta lääkäri ei osaa sanoa oikein mitään. Ihmettelen hieman ultraamisia, sillä olenhan aivan varma ihan tavallisesta tukoksesta. Yritän availla sitä kaalinlehdillä ja pumppaamalla. Toinen lääkäri tulee vielä osastolle minua tapaamaan, ja sanoo että rinnassa on jotakin tukosta, mutta mitään kasvainta ei ole havaittavissa. Kasvainta? No enhän sellaista nyt odottanutkaan!

Minulle varataan uusi ultra-aika vielä maanantaille, parin päivän päähän. Halutaan kuulemma vielä varmistaa jotakin. En tässä vaiheessa ajattele muuta kuin vauvan keltaisuutta ja kotiin pääsyä, on kova ikävä poikaa ja miestä. Pelkään että joudun olemaan sairaalassa vielä maanantainakin, kun on se ultra. Saan kuitenkin luvan lähteä kotiin viikonloppuna.

Olen pumppaamassa maitoa tukkeutuneesta rinnasta, ja juttelen samalla kätilön kanssa. Hän varoitta, että jos rinnasta löytyy jotakin, voin joutua lopettamaan imetyksen. Itkemme asiaa yhdessä, tuntuu todella pahalta jos olen antanut tukoksen riehua rinnassa sillä seurauksella, etten saakaan imettää lastani!

9.2.2009

Olen toisessa rinnan ultraäänessä. Makaan tutkimuspöydällä ja hoitajia pyörii ympärillä. Ihmettelen kaikkea touhuamista. Saan yllättäen kuulla että rintani aiotaan puuduttaa, ja siitä otetaan näytepala. Myös kainalosta aiotaan ottaa ohutneulanäyte. En ymmärrä miksi, mutta ajattelen sen johtuvan siitä, kun rinta on täynnä maitoa eikä siksi ultralla pystytä kunnolla näkemään tukoksen laatua. Mutta miksei kukaan ole ennalta kertonut tällaisista toimenpiteistä??

11.2.2009

Olen lasten kanssa kotona ja sairaalasta soitetaan. Pyydetään, että menen seuraavana päivänä kuulemaan tuloksia. Kysyn voinko ottaa lapset mukaani, kun mies on töissä. Lääkäri sanoo että saan vain jonkin reseptin, joten voin hyvin ottaa lapset.

12.2.2009

Istun äitiyspolin odotushuoneessa lasten kanssa. Mico leikkii tyytyväisenä leluilla ja Miisa on kiinni rinnassa. Kun hoitaja kutsuu meitä sisään, hän näyttää hieman vaivautuneelta ja pyytää Micoa jäämään hänen kanssaan ulkopuolelle leikkimään. Mico ei suostu, ja Miisa on edelleen kiinni rinnassa. Rymistelemme siis kaikki sisään lääkärin huoneeseen. Arvaan kyllä, että minun odotetaan itkevän, kun Micoa ei oltaisi haluttu huoneeseen. Ehdin vain ajatella että tukos on ehkä niin paha, että imetys on lopetettava.

Lääkäri kysyy, osaanko arvata miksi minut on pyydetty kuulemaan vastauksia. En tosiaankaan tiedä. Muistan edelleen lääkärin totisen ilmeen: ”Sinulla on siellä nyt pahalaatuinen sairaus.” En tässäkään vaiheessa aavista pahinta. ”Niin, mikä sairaus?” kysyn. ”Sinulla on siellä syöpä.” Romahdus. Miisa edelleen syömässä rintaa, Mico hätääntyy. Miksi äiti itkee? Mitä tapahtui? Kysyn, miksi minun annettiin ottaa lapset mukaan, miksi sanottiin aiemmin ettei ainakaan kasvainta ole? ”Kuka niin on sanonut?” lääkäri kysyy. Yritän soittaa miehelle, lähetän viestin äidilleni: ”Mulla on syöpä. Pääsetkö tänne?”

Lääkäri puhuu ennusteista, jotakin yli 80%:sta. Saan ajan syöpälääkärille jo seuraavalle päivälle. Kaikki muu on puuroa. Mico painelee hätääntyneenä ultraäänilaitteen nappuloita ja onnistuu tulostamaan liudan tyhjiä ultrakuvia. Saan reseptin lääkeeseen, joka lopettaa maidontulon.  Äitini soittaa ja huutaa hätääntyneenä. Pyydän häntä tulemaan, mutta ilmoitan että menen lasten kanssa ensin neuvolaan. Miisalla on ensimmäinen neuvola-aika puolen tunnin päästä. Lääkäri sanoo soittavansa neuvolaan ja varoittavansa tilanteesta, jotta siellä osataan ottaa minut vastaan. Hoitaja ei haluaisi päästää minua ajamaan autoa, mutta lupaan olla varovainen. Miehen saan kiinni vasta kun pääsemme ulos lääkärin huoneesta, hänkin lähtee heti töistä kotiin.

Ajan lasten kanssa neuvolaan, itken koko ajan, myös neuvolan odotushuoneessa. Haluaisin kertoa muille syövästä, jotta heidän ei tarvitsisi ihmetellä miksi itken. Miisa punnitaan ja mitataan, puhutaan syövästä, mutten muista mitä.

Kotipihalla odottaa mieheni, äitini ja isäni. On pahinta katsoa muiden itkua ja tuskaa, kaikki ovat niin hätääntyneitä. Tekisi mieli sanoa ettei ole hätää, kaikki on hyvin. Mutten voi.

13.2.2009

Syöpälääkärillä. Sovittiin että mies tulee mukaani lääkäreihin, jotta edes jotain muistettaisiin jälkeenpäin. Äitini otti sairaslomaa ja hoitaa lapsia, eihän tästä muuten mitään edes tulisi.

Edellisen illan tutkin rintasyöpäsivustoja ja tein kysymyslistaa. Olen yllättävän tyyni lääkärissä ja tuntuu että kaikki kyllä järjestyy. Pääsen heti tapaamaan myös kirurgia ja leikkausaika sovitaan jo seuraavaksi tiistaiksi, kolmen päivän päähän. Tiedossa on rinnan kokopoisto ja kainalon tyhjennys imusolmukkeista, mutta se ei itseäni tällä hetkellä hetkauta. Viekää vaikka molemmat tissit, kunhan viette syövän! Hoitaja puhuu myös korjausleikkauksesta, mutta itseni ja miehen mielestä se on täysin sivuseikka. Mitä sillä rakennetulla rinnalla kukaan tekee? Ymmärrän toki, että myöhemmin asia voi vielä olla toisin…

Saan ajat myös luustokartoitukseen ja vartalon tietokonetomografiaan.

13.2.2009, ote päiväkirjasta:

Miten voikaan vihata yhtä pilleriä. Viha ja suru nousevat pintaan, kun laita suuhuni pienenpienen valkoisen, maidontulon lopettavan kamaluuden. Meneekö ihana vauva-aika nyt pilalle? Saanko enää koskaan imettää lastani? Saanko enää lapsia? Näenkö lasteni kasvavan? Joudunko olemaan erossa heistä? Jaksanko nauttia Micosta ja Miisasta?”

14.2.2009, ote päiväkirjasta:

”Ahdistaa. Rintaa puristaa.

Välillä olen varma että kuolen. Luenko liikaa tästä asiasta? Kun luen, tulee toisaalta parempi olo, mutta nyt ainakin tieto lisää tuskaa, kun ei tiedä syövän laadusta vielä mitään. Ehkä näitä oppaita pitäisi lukea vasta sitten kun tietää tilanteesta jotakin.

Jarno lukee vauvarunoja lapsille olohuoneessa. ihania vauvarunoja onnesta ja vauva-arjesta. Saanko yhtään nauttia tästä arjesta? Muistaako Miisa äitinsä, jos kuolen? Jääkö Micolle traumoja kun itken koko ajan? Varmasti se tuntuu pienestä pelottavalta. Aistiiko Miisa ahdistukseni, kun pidän häntä rintaani vasten?

Oppaissa puhutaan viiden vuoden ennusteesta. Mikä se viisi vuotta oikein on?! Miisa olisi viiden, Mico seitsemän. Eihän se riitä!

Hoidot ei nyt pelota. Eikä leikkaus. Ne kyllä kestän. Mutta jos se on levinnyt? Mihin asti? Enkö ihan oikeasti voi parantua? En halua ennustetta! Jos se on muutama vuosi? En kestäisi...

Miisa on tissillä. Ei kauan. Maito loppuu pian, elimistöni ei saa nyt määrätä. Nyt määrää syöpä. Lääkkeet. Myrkyt. Itken joka kerta kun Miisa on sylissäni tuhisemassa tai syömässä. Itken joka kerta kun Mico tulee selittämään minulle jotakin ihanalla lapsen innollaan.

Kuolenko?”

16.2.2009

Luuston gammakuvaus. Mies on onneksi mukana, sillä joudun odottamaan kaksi tuntia sen jälkeen, kun  radioaktiivinen isotooppi on laitettu suoneeni, ennen kuin minut kuvataan. Kuvaus menee nopeasti ohi, enkä osaa jännittää mitään. Kaikki on niin uutta. Loppupäivän säteilen ympäristööni, joten en saa olla lasten lähellä. Menemme yöksi poikani kummitädin luo, jonka olemme ajaneet evakkoon, jotta saan rauhassa jännittää seuraavan päivän leikkausta.

 

17.2.2009

Leikkaus. Tänään minulta poistetaan toinen rinta ja tyhjennetään kainalo. En jännitä, ainakaan niin paljon kuin olen odottanut. Aamulla suihkussa katson peilistä rintojani ja päästän pakollisen pienen jäähyväisitkun. Onneksi rintani eivät koskaan ole olleet minulle muuten tärkeät kuin imetyksen kannalta. Ne ovat sitä paitsi muuttuneet tyhjiksi pusseiksi jo esikoiseni imetysaikana, enkä pidä niitä mitenkään kauniina. Minusta vain tuntuu, että huomenna alkaa erilainen, uusi elämä. Se on vain elämä ilman rintaa, mutta nyt tuntuu että se tulee olemaan elämä ilman toista kättä. Onneksi tiedän että pääsen seuraavana päivänä jo kotiin, en joudu olemaan erossa lapsista.

Huonekaverini sairaalassa ovat todella ihania, juttelemme paljon ja nauramme sekä itkemme yhdessä. Kaikki ovat yhtä oudossa tilanteessa, kaikilta puuttuu kohta toinen rinta tai osa siitä, mutta kaikilla on ihanan positiivinen asenne. Vierestäni kotiutetaan nuorehko kahden lapsen äiti, ja minua harmittaa etten ehdi jutella hänen kanssaan yhtään. Kaikki muut ovat kuitenkin jo vanhempia.

Leikkaus menee hyvin, mieheni ja vanhempani tulevat katsomaan minua ja olen hyvällä tuulella. Kirurgi kertoo leikkauksesta juuri sopivasti kun perheeni on läsnä, joten äitini saa kysellä häneltä asioita.

18.2.2009

Saan jumppaohjeita ja lähden kotiin haavadreenin kanssa. Ikävin asia tässä onkin tuo dreeni, vihaan sitä ja pelkään, miten pärjään poikani kanssa kun dreeniä pitää varoa koko ajan.

Minulla on tarve päästä ulos, joten menen pihalle seisomaan ja juttelemaan pihan perhepäivähoitajien kanssa. Emme ole ennen jutelleet paljon, mutta nyt kerron heille tilanteestani. Itkemme ja halaamme, tuntuu oudolta että tulin kertomaan asiasta heille samana päivänä kun pääsin leikkauksesta kotiin. Ehkä oli vain tarve kertoa jollekin..?

Soittelen hammaslääkäriin, kun kirurgi käski minun hoitaa hampaani kuntoon sytostaatteja varten. Kerron tilanteeni puhelimessa ja pyydän pikaista aikaa, mutta minulle sanotaan että tällaisessa tilanteessa ei oteta jonon ohi. Jonotusaika on puolesta vuodesta vuoteen. MITÄ? Miksi raskaana olevat pääsevät jonon ohi, mutta sytostaateille joutuvat eivät? Varaan ajan yksityiseltä. Valitan asiasta myöhemmin pihan tädeille, ja he muistelevat, että myös jonkin aikaa synnytyksen jälkeen pääsee hammaslääkärille jonon ohi. Soitan seuraavana päivänä uudestaan ajanvaraukseen, kerron tilanteeni uudestaan ja lisään vielä että olen synnyttänyt puolitoista viikkoa sitten, jolloin saan ajan samalle päivälle. Kyllä on outoa toimintaa.

23.2.2009

Saan haavadreenin pois. Kyllä helpottaa! Ei tarvitse enää pumppailla, seurailla, mittailla ja varoa. Pelkään että poistaminen sattuu, mutta en tunne oikein mitään. Ihanaa!

25.2.2009

Tietokonetomografia. Taas juostaan paikasta toiseen miehen kanssa, aamulla oltiin isyyden tunnustuksessa ja nyt odotellaan tunti TT-kuvausta vesimukien juomisen jälkeen. Kuvauksessa laitetaan suoneen jodia, josta saan allergisen reaktion, onneksi lievän sellaisen. Joudumme jäämään odottelemaan vielä mahdollisia jälkituntemuksia kuvauksen jälkeen. Kyllä istuminen puuduttaa.

 

26.2.2009

Käymme lääkärissä, tutkitaan haava-aluetta ja tyhjennetään sieltä nestettä.

Olo on koko ajan ihmeellisen positiivinen, vaikka tietysti välillä ahdistaa ja itkettää.

1.3.2009, ote päiväkirjasta:

”Nyt se iski. Ahdistaa.

En halua kuulla mitään tuloksia tai ennusteita. En halua kuulla koko saatanan syövästä.

Olen katkera. Tänään kysyin eka kerran itseltäni MIKSI MINÄ? No niinpä, miksen.  Mutta miksen saa olla onnellinen? Jos selviän tästä, niin saan kuitenkin pelätä uusiutumista lopun ikäni. Perkele!”

2.3.2009, ote päiväkirjasta:

Imetyksenlopetuslääke loppui kolme päivää sitten, ja nyt tulee taas maitoa. Sattuu ihan älyttömästi, ja kun Miisa on rintaa vasten, alkaa maitoa tulla...enkä voi antaa sitä pienelleni! Masentaa. Elimistö ei selvästikään halua hyväksyä tätä.”

3.3.2009

Lääkärissä. Jännitin nyt ensimmäistä kertaa lääkäriin tuloa, arvasin saavani kuvausten tuloksia. Luotin parhaimpaan, mutta pelotti silti. ”Syöpä on nyt valitettavasti levinnyt maksaan ja luustoon.” Alan itkeä, ”EI!”

Taas tyhjennetään nestettä haavasta, poistetaan hakaset leikkaushaavasta ja saan tietää jatkohoidoista. Sytostaattia (Taxotere) suoneen ja tablettina (Xeloda) ja samalla oheislääkkeenä Herceptiniä suoneen, sillä syöpäni on HER2-positiivinen. Lääkäri on tästä HER2-positiivisuudesta tyytyväinen vaikka se tarkoittaakin ärhäkkää syöpää, koska hän on sitä mieltä että tilanteessani Herceptin tulee auttamaan. Syöpäni on muutenkin arhäkkää ja huonoa laatua. Näiden sytostaattien jälkeen on vuorossa sädehoito, ja sitten vielä viiden vuoden hormonihoidot.

En murehdi mitään hoitoja, olen taistelumielellä. Kestän kyllä kaiken, kunhan syöpä nujerretaan.

3.3.2009, ote päiväkirjasta:

” Perkeleen perkele!

Onko se elämä edessä vai ei? TÄH?”

4.3.2009

Olemme kuulemassa sytostaattihoidoista syöpähoitajalta. Rempseä nainen kertoo kaikesta reilusti ja suoraan, ja vaikka olenkin sen jälkeen pyörällä päästäni, olen iloinen saamistani opuksista. Kotiin opiskelemaan uutta haastetta varten!

Käymme vielä katsomassa miltä tiputushuone näyttää. Olen iloinen siitä, että siellä kaikki ovat samassa ”salissa” vierekkäin istuskelemassa ja hoitajat keskellä omassa ”saarekkeessaan”. Olin eniten pelännyt sitä, että makaan yksin huoneessa tippa kädessä kiinni, ja kun saan jonkin komplikaation myrkyistä, en saa painettua hälytysnappia eikä kukaan huomaa hätääni. On helpottavaa ja turvallista huomata, että hoitajilla on koko ajan näkyvyys kaikkiin potilaisiin ja minulla tulee olemaan paljon seuraa muista syöpäläisistä.

6.3.2009

Taas lääkärissä. Seuraavalla viikolla alkaa sytostaatit, joten katsotaan että haava on varmasti kunnossa.

Lääkärin jälkeen on sydämen ultraääni, jossa katsotaan että sydän toimii normaalisti. Samalla katsotaan ns. sydämen lähtötilanne, sillä Herceptin voi aiheuttaa muutoksia sydämessä, joten myöhemmin on jotakin mihin verrata.

11.3.2009

Ensimmäinen sytostaatti. Jännitin edellisen illan ja yön, ja taas minusta tuntui samalta kuin ennen leikkaustakin. Minulla oli koko ajan tunne, että seuraavana päivänä elämä muuttuu radikaalisti, ja minulta suunnilleen puuttuu toinen käsi.

Minut määrätään makaamaan ensimmäiseksi kerraksi, sillä jos myrkyistä tulee jokin komplikaatio, minua saadaan helpommin elvytettyä makuultaan. pelottava ajatus.

Kaikki sujuu hyvin, enkä tunne suurta eroa aiempaan. Hoitajani on aivan ihana ja hänen kanssaan on mukava jutella.

Seuraavan viikon aikaisia oireita: lievää päänsärkyä, lievää vatsakipua, ahdistusta rintakehässä, voimattomuutta, epämääräisen kipeää oloa, jomotusta niska-hartia-pää –alueella, kieli ja kitalaki oudon karheat, huimausta ja alkavaa pahoinvointia (lääkkeellä ohi), suussa pieniä rakkuloita ja nenä sisältä arka. Kortisonista tulee ikävää kasvojen kuumotusta ja punoitusta, sekä poskien turvotusta pariksi päiväksi.

11.3.2009, ote päiväkirjasta:

Nyt ne myrkyt vaikuttaa...

Eilen illalla en halunnut nukahtaa, en tahtonut päästää irti eilisestä päivästä. Ahdisti.

Omituinen tuo kuolemanpelko. Ennen leikkaustakin, edellisenä iltana, ajattelin että seuraavana päivänä elämässä aukeaa ihan uusi sivu. Etten enää omista toista kättä ollenkaan, tai sitten minua ei enää ole. Suunnittelin kaikki toiminnotkin valmiiksi ilman toista kättä. Mutta rintahan se vain lähti. Eilenkin illalla oli sellainen olo, että kun tämä päivä tulee, on kaikki jollakin tavoin ohi...en ole enää minä tai elämä on jotakin muuta.”

12.3.2009

Käyn kirurgin luona, mutta siellä ei tapahdu mitään mullistavaa. Sen jälkeen menemme miehen kanssa kriisipoliklinikalle tapaamaan psykiatria. Kerron hänelle tilanteesta, hän hieman kyselee meiltä jotakin ja toteamme ettemme ainakaan nyt tarvitse hänen apuaan. Voimme hyvin ja olemme positiivisella mielellä, mutta jos tulevaisuudessa tuntuu että tarvitsemme keskusteluapua, tiedämme mihin ottaa yhteyttä.

19.3.2009

Lääkärissä, minkä jälkeen pappia tapaamaan ja ristiäisiä suunnittelemaan.

24.3.2009

Perinnöllisyyspoliklinikalla. Olen haastatellut sukulaisiltani suvussani esiintyvistä sairauksista, ja nyt teemme hoitajan kanssa sairauksista sukupuun. Tämän jälkeen tapaan perinnöllisyyslääkärin, joka on sitä mieltä että näin nuorena sairastuneella luultavimmin on taustalla geenivirhe. Verikokeet päätetään ottaa, ja tutkia asia. Jos tällainen geenivirhe minulla on, ja jos olen onnistunut siirtämään sen Miisaan, on hänelläkin 80% todennäköisyys saada rintasyöpä. Valtava prosenttiluku!

25.3.2009

Käyn jälkitarkastuksessa äitiyspoliklinikalla samalla lääkärillä, joka kertoi minulle syövästä. Juttelemme asiasta hieman, ja hän tutkii minut. Olin vesijumpassa alkuviikosta, ja kun haavani lillui vedessä pitkään, huomasin että sieltä töröttää pieni solmu. Pelästyin että sisälle haavaan onkin ommeltu poistettavat tikit itsestään sulavien sijaan, ja pyydän lääkäriä katsomaan haavaa. Onneksi solmu on vain jäänyt itsestään sulavista ihon pinnalle, eikä ole sulanut pois. Se nyppästään irti ja taas on yksi huolenaihe vähemmän.

1.4.2009

Taxotereä ja Herceptiniä suoneen. Saan Taxoterestä ikävän reaktion, mikä on yleistä juuri toisella tiputuskerralla. Ehdin pelästyä kovia selkäkipujani, mutta onneksi hengitys ei salpaannu. Saan jotakin lääkettä pikaisesti suoneen ja pian reaktio on ohi. Aika kovasti jännittää kun tiputusta jatketaan.

Seuraavan kahden viikon aikaisia oireita: samat kuin edellisellä kerralla, ja lisäksi närästystä, särkyä ranteissa ja nilkoissa, kämmenten arkuus.

15.4.2009

Sydämen ultraääni ja tietokonetomografia. Saan nyt kortisonisuojan TT-kuvausta varten, jotta aine voidaan antaa suoneen. Saan silti saman reaktion, joten päätetään että ainetta ei tulevaisuudessa voida antaa.

22.4.2009

Lääkäri ja sytostaattitiputus. Saan kuvausten tulokset, ja nyt jo TT-kuvauksessa on nähtävissä parannusta etäpesäketilanteeseen, vaikka lääkäri ei uskonut vielä näkevänsä muutoksia edelliseen. JEE! Päätetään, että alan saada luustolääkettä, joka voisi auttaa luustopesäkkeiden häätämisessä. Kuulen myös kasvainmerkkiaineesta, joka näkyy verikoevastauksissani. Ennen leikkausta tuo arvo on ollut yli 300, leikkauksen jälkeen yli 100 ja nyt se on enää 41. Sekin kuulostaa hyvältä.

Tällä kertaa en saa sytostaatista reaktiota, mitä jännitin kovasti etukäteen. Muita uusia tuntemuksia ei myrkyistä tule, kuin että jalanpohjassani on rakkula.

27.4.2009

Menen sovittamaan rintaproteesia. Ihastun proteesiin, sillä se näyttää ja tuntuu hyvin aidolta. Saan myös ilokseni ilmaiset rintaliivit proteesille.

13.5.2009

Saan Taxotereä, Herceptiniä ja Bondronaattia, eli sitä luustolääkettä. Uusia oireita ovat lihassäryt ja sormien ihon kuoriutuminen, sekä valtava määrä finnejä muutaman päivän ajan kortisonin lopettamisen jälkeen.

14.5.2009

Käyn ensimmäistä kertaa rintasyöpäpotilaiden keskusteluryhmässä, joka on todella mukava kokemus vaikka olenkin selkeästi nuorin. Aion käydä täällä tulevaisuudessakin!

3.6.2009

Lääkärissä ja sytolla. Kasvainmerkkiaineen arvo 18, hyvin on tippunut! Tällä kertaa uutena oireena arat ja raidoittuvat kynnet. Uupumus on myös kova kahden päivän ajan, aina parin päivän päästä tiputuksesta. Myös makumuutoksia on sen verran, että aina parin päivän päästä tiputuksesta kaikki, missä on vähänkin suolaa, maistuu ihan pelkästään suolalta. Se on kamalaa, siis jos sattuu vaikka haukkaamaan leivästä. Aivan kuin joku kaataisi suolaa suoraan purkista suuhuni!

24.6.2009

Lääkärissä ja sytolla. Uutena oireena kipeä isovarpaan kynsi, joka tummuu. Lääkäri jaksaa ihmetellä tukkaani, mikä ei vain tipu. Onhan se vähän ohentunut, mutta päässä pysyy lujasti.

30.6.2009, ote päiväkirjasta:

Kun ei enää luota kroppaansa.

Kun pelkää jokaisen uuden tuntemuksen olevan merkki jostakin vakavasta. Kohtauksesta. Onko tämä nyt se sydänkohtaus? Vai aivoverenvuoto?

Lääkettä on elimistössä niin paljon, että mitä vain voi tulla. Kestääkö tämä laitos?

Laitos tosiaan. Tunnen välillä vihaavani sitä. Vartaloani. kunpa sen voisi vaihtaa toiseen, enhän enää edes tunne sitä. On se niin rumakin.”

7.-8.7.2009

Magneettikuvausta, sydämen ultraa, tietokonetomografiaa.. Kyllä näitä kuvauksia onkin jo odotettu! Sydänultrasta saan heti kuulla, että sydämessä on jokin pieni toimintahäiriö, jonka ei pitäisi vaikuttaa oikein mihinkään, mutta se ei myöskään lähde sieltä mihinkään.

15.7.2009

Lääkäri ja syto. Lääkäri kertoo kuvausten tuloksista, jotka näyttävät positiivisilta. Hoitovastetta on näkyvissä, helpottava kuulla! Kasvainmerkkiaine 15.

Viikko syton saamisen jälkeen, juuri kun pääsemme lähes toiselle puolelle suomea lomailemaan, alkaa peukalon kynsi mätiä. Soitan sytohoitajalle, joka hoitaa minulle antibioottireseptin lähimpään apteekkiin. Myös etusormen kynsi alkaa pian mätiä. Antibiootti ei auta, joten saan perään heti toisen kuurin. Pikkuhiljaa myös muut kynnet mätivät ja alkavat irrota siten, että ovat vain juuresta kiinni. Teippailen kynsiäni useamman kuukauden, lopulta vain yksi kynsi irtoaa kokonaan jäätyään pakastimen luukun väliin, ja loput kynnet kasvavat pikkuhiljaa takaisin työntäen vanhan, irronneen osan pois.

15.7.2009, ote päiväkirjasta:

"Minä kunnioitan sitä kukkivin köynnöksin, sillä se on minun arpeni. Minun arpeni on kaunis, koska se saattaa pelastaa minun henkeni."       -Niina Repo: Arpi-

Ja paskat. Rumahan se on. Ällöttävä suorastaan. Mutta kyllä, olen siitä onnellinen. Mitä jos sitä ei olisikaan?

***

Nuorempana sitä nautti moottoripyöräilystä ja benjihypyistä. Nyt on vasta 24-vuotias aikuinen, joka pelkää kuolemaa. Pelkää jokaisella automatkalla kolaria. Pelkää rappusissa kaatumista ja tuhopolttoja. Ja voihan sitä joku vaikka räjäyttää talon. Uskaltako mennä kauppakeskukseen, jos vaikka joku suunnitelee joukkomurhaa? Kun nyt tästä syövästä olen päättänyt selvitä, niin kai sitä kohta johonkin muuhun kuolee?

***

Mitä jos tämä syöpä olisi lapsellani? En tietäisi miltä toisesta tuntuu. Sattuuko? Saan olla onnellinen, että MINÄ sain tämän. Nyt ymmärän, miksi äitini diagnoosipäivänä kysyi, miksei tätä annettu hänelle. Kyllä MINÄ kestän. Tämähän on helppo sairaus! Voin elää lähes normaalisti. Saan olla lasteni kanssa. He ovat kunnossa. Mitä pienistä uupumuksista ja muista sivuoireista? Jaksan kuitenkin nauttia lapsistani. Saan hyvällä omallatunnolla suunnitella tulevaisuuttani uudelleen. Tai olla suunnittelematta.

Sairaalan käytävillä sitä näkee ja kuulee niin paljon pahempaa. Varsinkin lastenosaston läheisyydessä. Kyllä minulla on asiat hyvin. ”

5.8.2009

Sytolla. Ei uusia oireita, mutta uupumus seuraavina päivinä alkaa olla sietämätön.

26.8.2009

Lääkärissä ja sytolla. Täällä sitä taas ollaan, nyt saan toiseksi viimeistä kertaa Taxotereä, sillä yli kymmentä kertaa sitä ei anneta. Sivuoireet saattavat kasvaa liikaa muuten. Toisaalta ajatus yhden myrkyn pois ottamisesta ahdistaa, tekee olon turvattomaksi, mutta toisaalta helpottaa ajatella, että uupumuspäivät poistuvat pian. Ne ovat jo kamalia! Kasvainmerkkiaine 12.

Lääkäri puhuu munasarjojen sädettämisestä. Se tarkoittaisi lapsettomuutta, ja olin ajatellut vielä kolmannen lapsen haluta. Viime keväänä tiedustelin lääkäriltä lapsensaantimahdollisuuksista vielä hoitojen jälkeen, ja hän totesi sen olevan mahdollista. Nyt minut, 24-vuotias, laitetaan päättämään tällaisesta asiasta! Toisaalta lääkärin perustelujen jälkeen asia on ihan selvä, sillä jos tulisin vielä raskaaksi, luonnollisesti hormonitoimintani vilkastuisi ja hormonireseptorein varustetut syöpäsoluni villiintyisivät. Kun puhun asiasta mieheni kanssa, on hän ehdottomasti sädettämisen kannalla. Totean, että parempi kaksi lasta ja äiti, kuin kolme lasta ilman äitiä. Silti surettaa, vaikka olenkin onnekas kahdesta täydellisestä lapsestani! Monella ikäiselläni ei ole vielä lapsia ollenkaan, ja se olisikin kamalinta jos lapsettomana joutuisi tällaisesta päättämään!

17.9.2009

Lääkäri ja syto. Tänään on viimeinen Taxotere, ihanaa! Vielä kerran jos jaksan uupumuksen, ei sitä tarvitse enää ajatella. Toisaalta mielessäni pyörii, että jos tätä tullaan vielä joskus toisen kerran tarvitsemaan, aion kestää sen kuin nainen! Kunhan minulta ei viedä pois elämääni. Olen nauttinut kesästä lasteni kanssa, ja aion nauttia tulevaisuudessakin.

8.10.2009

Herceptin jatkuu tiputuksena edelleen, kevääseen asti ainakin. Ja syön vielä Xelodaakin kuten tähänkin asti. Sädehoidot tulevat alkamaan luultavasti marraskuussa. Sikainfluenssa pelottaa kovasti, ja odotan malttamattomana rokotuksia.

22.10.2009, ote päiväkirjasta:

Niin tehtiin terveestä tytöstä sairas myrkyttämällä. Tehtiin haaveilevasta energiapakkauksesta kiukkuinen, kulahtanut ja väsynyt kummajainen. Kokonaisesta Puolinainen. Pistettiin toden teolla pohtimaan kuolemaa. Annettiin mahdollisuus olla ja touhuta lasten kanssa, mutta vietiin voimat nauttia siitä täysillä.

En ole katkera, en kysy miksi minä. Olen huolissani, pettynyt, menettänyt luottamukseni elämään. Olen optimistinen ja luottavainen, mutta pelokas.

Ja kaikesta tästä valittamisesta tunnen huonoa omatuntoa, sillä niin monella on asiat huonommin.”

2.11.2009, ote päiväkirjasta:

” Heti kun tulee hiljaista, hiipii kuolema ajatuksiin.

Joka ilta kun lapset ovat nukahtaneet, alan nähdä välähdyksiä kuolemastani. Miltä näytän kuolleena? Mitä minusta muistetaan?

Kuvittelen, miten romahdan kun lääkäri kertoo ettei mitään ole enää tehtävissä. Kuinka epätoivoiselta ja ahdistavalta se tuntuu. Mitä kirjoitan miehelleni kirjeeseen, jossa pyydän häntä jaksamaan lasten kanssa? Mitä voin häneltä pyytää?

Illalla kun istun sohvalla, näen itseni makaamassa lattialla kuolleena. Ajaessani autoa mietin, miltä kotimme näyttää kun minua ei enää ole. Kun tavarani ovat poissa. Joka kerta kun suutun lapsille, mietin mitä he minusta tulevat muistamaan.

Kuolema on läsnä vaikka yritän saada sitä lähtemään. Uskon kuolevani, vaikka en uskokaan.”

3.11.2009

Sydänultra ja tietokonetomografia. Nyt hieman jännittää ja ahdistaa kuvaukset, kun tietää että luvassa ei ole niin kamalan mukavaa puuhaa. Ja ne tulokset, ne vasta kauhistuttavatkin kun viime kuvauskerta oli kesällä…

10.11.2009

Magneettikuvaus ja luuston gammakuvaus. Ahdistaa etukäteen piikitykset ja kaikki…saakohan tuloksia viikon päästä jostakin..?

16.11.2009

Sädehoidon suunnittelu. Tapaan sädehoidon lääkärin, mutta en saa oikein mitään selvyyttä koko hommaan. Kysyn häneltä kuvausten tuloksista, ja hän kertoo nopeasti mitä papereissa lukee. Positiiviselta kuulostaa, mutta en saa kovin selkeää kuvaa tuloksista. Käyn myös TT-kuvauksessa sädehoidon suunnitelmaa varten. Jännää puuhaa. Saan neljä pientä tatuointipistettä ja seuraavan suunnitteluajan.

Soitan sosiaalitoimistoon ja pyydän apua lastenhoitoon sädehoitojen ajaksi. Minulle luvataan soittaa saman viikon aikana mitä ollaan päätetty.

17.11.2009

Micolla todetaan sikainfluenssa, ja minäkin saan Tamiflun estolääkityksenä Miksi vielä tämäkin?! Pieni on niin kipeänä…

Loppuviikosta sosiaalitoimistosta soitetaan, että sieltä tulee työntekijä hoitamaan lapsia sädehoitojakson ajaksi. Hyvä, yksi huoli vähemmän! Ja Micokin on jo terve.

26.11.2009

Sädehoidon toinen suunnittelu, eli simulaattorikäynti. Samalla kuvataan munasarjojen sädetysalue, luvassa vaihdevuodet siis. Se ahdistaa, en jaksaisi nyt sellaisia vaivoja. Muutenkin olo on paljon masentuneempi kuin ennen, olen jo pitkään suunnitellut ottavani yhteyttä psykiatriin, mutta lastenhoito mietityttää enkä ole saanut sen takia aikaiseksi. Tähän asti tiputus- ja kuvauspäivinä lasten kanssa ovat olleet mies ja isovanhemmat vuoronperään, sillä yksi päivä pois töistä silloin tällöin ei ole mahdotonta järjestää. Tunnen silti aina vaivaavani muita, joten tämä psykiatriasia on kovin vaikea saada alulle. Tilaisinko MLL:n hoitajan..?

27.11.2009

Kävin tänään taas Herceptin-tiputuksessa, ja pyysin hoitajaa tulostamaan viimeisten kuvausten vastaukset minulle. Luin vastaukset, ja kun en tietenkään kaikkea ymmärtänyt, ahdistuin joistakin kohdista. Siellä nimittäin puhuttiin joistakin sellaisista metastaasipaikoista, joita en ole ennen huomannut teksteissä esiintyvän. Lisäksi luin tiputushuoneessa istuessani Vauva-lehteä, jossa kerrottiin eräästä perheestä jonka isä kuoli yllättäen. Kirjoitus oli niin koskettava, että olin vähällä itkeä jo tiputushuoneessa. Mutta kun pääsin autoon, alkoi itku joka ei loppunut vielä kotiovesta astuessanikaan. Itkin niin kuin en pitkään aikaan, ja se helpotti. Kuvausten vastaukset ahdistavat edelleen, mutta yritän nyt malttaa odottaa rauhassa seuraavaan lääkärintapaamiseen asti.

30.11.2009

Ensimmäinen sädehoito. Omahoitajani on todella ihana, ja hoitokokemus oli mukava. En tiennyt, että munasarjojenkin sädetys alkaa jo tänään. Niin se vain alkoi, joten se on menoa nyt. Vaihdevuosioireet jännittää… Lapsilla oli täällä perhetyöntekijä ja harjoittelija hoitamassa (eli leikkimässä), ja he viihtyivät hyvin. Huomenna tuleekin joku nuori mies hoitamaan, ja Mico etenkin odottaa innolla! Huomenna saan kaikki loput sädehoitoajatkin.

1.12.2009

Munasarjoja sädetetään vain joka toinen päivä kuusi kertaa, joten tänään oli vain rinnan alueen sädetys. Saan haava-alueelle jotakin syvempää sädetystä ja kainaloalueelle pinnallisempaa. Sädetyskone on aina ensin etupuolellani kaksi sädetyspätkää ja sitten se siirtyy vielä selän puolelle, yhteensä arvioisin että sädetystä saan noin 1,5 min, hoitohuoneessa olen enintään kymmenen minuuttia kerrallaan. Sain loput hoitoajat, josta selvisi että käyn sädetyksessä myös jouluaaton aattona ja uudenvuoden aattona, viimeinen sädetys on 5.1.2010.

3.12.2009

Olin illalla rintasyöpäpotilaiden keskusteluryhmässä, jossa olen käynyt keväästä asti ahkerasti. Siellä oli tänään ensimmäistä kertaa toinen nuorempi nainen, 31-vuotias. Hänen syöpänsä oli myös levinnyt, maksaan, luustoon ja aivoihin. Hän oli todella huonossa kunnossa, liikkui rollaattorilla ja oli kärsinyt oikeastaan kaikki mahdolliset sivuoireet sytostaateista. Tunsin taas olevani todella onnekas.

4.12.2009

Tänään olin keskustelemassa omahoitajani kanssa hoidostani. Näin tarkemmin hoitoalueet, ja juttelimme myös kaikesta muusta sädehoitoon liittyvästä ja vähän liittymättömästäkin. Oli mukavaa, ja sain selvyyden moneen asiaan.

Eilisessä keskusteluryhmässä eräs Lounais-Suomen syöpäyhdistyksen työntekijä pyysi tilinumeroani, koska yhdistys haluaa antaa minulle joululahjan. Tänään tililleni oli ilmestynyt 300e! Ihan valtava summa, olen aivan äimistynyt ja niin on moni muukin! Vau!

9.12.2009

Omahoitajani varasi minulle ajan kuntoutusohjaajalle, ja pyysi perheterapeutin minua tapaamaan. Juttelin kuntoutusohjaajan kanssa yleisesti kaikesta sairauteeni liittyvästä, ja tämä tapaaminen oli kuin psykologin istunto, aivan ihanan puhdistava.

11.12.2009

Kävin koululla juttelemassa opon kanssa. Jouduin ilmoittautumaan läsnäolevaksi, koska olen jo käyttänyt kaksi sallittua poissaolovuotta. En aio tehdä mitään koulujuttuja, enkä myöskään tiedä menenkö koskaan takaisin. Aion nyt olla kotona ainakin pari vuotta vielä, ja sitten katson mitä teen.

17.12.2009

Tapasin tänään Florence Schmittin, perheterapeutin. Hän kävi minua jo viime viikolla tapaamassa ja juttelimme hieman. Tänään pääsimme juttelemaan oikein kunnolla, ja sain häneltä jo nyt hienoja vinkkejä siihen, miten voin käsitellä sairauttani lasten kanssa. Mahtavaa! Florence on erikoistunut tilanteisiin, joissa toinen vanhempi on sairastunut. Juuri tätä me tarvitsemme. Tapaamme taas tammikuussa.

Ote blogista: ”Mico sai hoitaa äidin vatsaa kun en oikeasti ollut niin kipeä, ja kas kummaa kun helpotti! Mico oli tästä todella ylpeä, eikä olisi lopettanut hoitamista ollenkaan. Ompelimme myös syöpämörön, johon Mico saa purkaa tunteitaan, ja joka heitettiin pois silmistä ja mielestä joulun ajaksi. Pipi-sanaa en myöskään saa perheterapeutin mukaan käyttää omista vaivoistani, koska lapsi yhdistää siten omat pipinsä minun "pipiini", ja saattaa esim. luulla, että jos hänen sormeensa tulee pipi, leikataan sekin pois kuten äitin pipi tissi. Yhtenä päivänä Micoa sattui kakkaaminen, kun hänellä oli kova vatsa. Hän meni aivan paniikkiin siinä pöntöllä istuessaan, huusi ja rimpuili hysteerisenä. Uskon tämän johtuvan siitä, miten hän viikon seurasi vessassa tuskaani, jota en pystynyt peittämään.”

18.12.2009

Olen nyt viikon kärsinyt suolisto-ongelmista. Viikko sitten perjantaina sain toiseksi viimeisen munasarjojen sädetyksen, jonka jälkeen alkoi ripulin ja vatsavaivat. Ne jatkuivat viikonlopun yli, ja maanantaina kun sain viimeisen annoksen, ripuli paheni. Nyt olen viikon istunut vessassa tuntikausia joka päivä. Tämä on ollut ihan kamalaa! Mitään ei välttämättä tule ulos, mutta koko ajan on sellainen olo, että olisi kova ripuli. Tänään olin lääkärillä tämän vaivan takia, ja hän oli sitä mieltä että hoitoalueella oleva suolenpätkä on suuttunut, ehkä tulehtunut. Sain jotakin rektumvaahtoa ja buranakuurin, toivottavasti pian helpottaa! Olen niin paljon itkenyt ja tuskaillut vessassa, että Micokin on jo todella huolissaan äidistä.

Tänään kävin Herceptin- ja Bondronaatti-tiputuksessa. Suonta ei meinattu millään löytää, ei myöskään eilisessä verikokeessa. Nyt se naulakammo sitten on iskenyt, yiiiih!

22.12.2009

Onnekseni suolistovaiva alkoi helpottaa perjantaina, mutta sain sitten tietysti peräpukamat siitä vessassa istumisesta. Tämä on sentään inhimillinen vaiva, vaikka ikävää onkin ja kovasti sattuu, niin tämän kestää.

Pääsin tänään seksuaalineuvojan juttusille, ja sain joitakin hyviä vinkkejä esim. mahdollisiin vaihdevuosivaivoihin. Hienoa!

23.12.2009

Otin tänään Jarnon ja lapset mukaan sädehoitoon. He saivat tulla sädehoitohuoneeseen katsomaan kun minut valmisteltiin sädetykseen, ja hoitaja kertoi heille sädetyslaitteesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Kun sädetys oli käynnissä, he saivat katsoa minua hoitajien kanssa monitorilta. Tästä riittikin sitten juttua kotimatkalla. J

29.12.2009

Mico leikki olohuoneen lattialla, kun minä makoilin sohvalla.

"Äiti, sä oot mulle niiin rakas!"

"Voi kulta, niin säkin mulle. Äitille tulee niin hyvä mieli kun sä sanot noin!"

"Niin tuleekin, ja sit sä paranet."

*Niisk*

 

30.12.2009

Niin meni joulu mukavasti ja uusi vuosi lähestyy. Kyllä on ollut kova vuosi, joulunahan ensimmäiset oireet rinnassa alkoivat ja sen vuosipäivää vietettiin samassa kun nautittiin toisistamme ja ihmisten auttamishalusta. Sain joululahjaksi kaiken muun ihanuuden lisäksi kirjekuoren, jossa oli 910 euron shekki. Ystäväni olivat järjestäneet keräyksen, johon todella moni oli osallistunut. Aivan ihmeellistä! Tajusin juuri että Miisan syntymäpäivä lähestyy kovaa vauhtia, ja sitä tulee luultavasti aina seuraamaan pieni musta diagnoosipäivän varjo…

Olin tänään sädehoidon loppulääkärissä, sillä nyt on kolme sädetystä enää jäljellä! Puhuimme jatkosta ja ihmettelimme hyvin säilynyttä sädetysalueen ihoani. Käteni on lähipäivinä reistaillut ja särkenyt, ja valitin tästä lääkärille. Hän epäili että särky johtuu hermopinteestä, mutta lähetti minut kuitenkin varmuuden vuoksi röntgeniin. Huomenna varmaankin kuuluu siitä lisää.

31.1.2009

Röntgenissä ei näkynyt mitään poikkeavaa, hienoa! Ehkä turvotus alkaa nostaa päätään, ja hermot jää pinteeseen..? En tiedä. Sain myös tietää, että geenitesti oli negatiivinen. Yllätyin tästä todella, sillä perinnöllisyyslääkäri oli lähes varma, että geenivirhe löytyisi. Tämä epäily nuoren ikäni takia, sillä syöpä ei muuten olisi hänen mielestään ehtinyt kehittyä näin pitkälle. Voihan tämä olla lähtöisin myös jostain tuntemattomasta ”viasta”, geenivirheitä kun tunnetaan kaksi. No, hienoahan se olisi jos en olisi ainakaan Miisalle virhettä antanut, sillä kantajalla on 80% mahdollisuus saada rintasyöpä. Kuulostaa aika kamalalta!

 

5.1.2010

Uusi vuosi ja vanhat kujeet. Tänään oli viimeinen sädehoito, ja sen lisäksi tapasin perheterapeutin. Vaikka minulla ei olekaan mitään varsinaista asiaa mistä puhuisin, on aina jotenkin helpottavaa ja turvallista tietää että pääsen keskustelemaan ammatti-ihmisen kanssa.

 

8.1.2010

Herceptin-tiputus. Tiputuksessa käyminen on minulle kuin pieni loma, jolloin saan vain istua kaikessa rauhassa ja lueskella lehtiä. Kunhan on ensin saatu se kamala kanyyli suoneen, eikä suonen viereen. Auts!

9.1.2010

Ote päiväkirjasta: ”Olen ulkopuolinen.

Kun joku kysyy syövästäni, kerron avoimesti ”tarinaani”. Toinen kysyy lisää tai voivottelee. Vastaan reippaasti ja vähättelen, vaikken tunne vähätteleväni. Eihän tämä nyt niin kamalaa ole. Kerron itsestäni, mutta ulkopuolisena. Se en ole MINÄ, joka kertoo. Se on se syöpään sairastunut tyttö – voi sitä raukkaa! Noin nuorikin! Onpa se reipas, jaksaa niin hienosti!

En se ole minä.”

 

27.1.2010

Kävin rintasyöpäyhdistyksen vertaistuki-illassa, ja tapasin siellä nuoria pienten lasten äitejä, ja jopa sellaisia joilla syöpä on levinnyt. Mahtavaa! Olen tuntenut itseni niin erialiseksi tässä rintasyöpämaailmassa nuoren ikäni ja kroonisuuden takia, mutta ei, en olekaan yksin! Ryhmässä oli myös nainen, jolla on luustoon levinnyt syöpä todettu jo 11 vuotta sitten. Hän on koko ajan saanut luustolääkettä, vastaavaa kuin omani, ja hän näytti voivan oikein hyvin. Ihanaa, sain niin paljon uutta toivoa! Olen uskaltanut ajatella vain lähivuosia, viisi vuottakin on tuntunut jo saavutukselta. Mutta että kymmenen..!

28.1.2010

Lääkärissä. Ihanaa päästä pitkästä aikaa ”oman” lääkärin luo! Jostain syystä en vain pysty niin täysin luottamaan muihin lääkäreihin, onhan oma lääkärini erikoistunut juuri rintasyöpään.

Vähän jännitin lääkäriin menoa, jotenkin tämä sytostaatti-tauko on tehnyt olon niin epävarmaksi. Olin lähes varma, että veriarvot on ihan pyllyllään ja syöpäarvo on noussut pilviin. Mutta ei, maksa-arvot kunnossa, niin myös muut veriarvot. Ja syövän merkkiaine 10. Jei! Maaliskuun alussa pääsen kuitenkin vasta kuvauksiin, siihen asti pitää hiukan jännittää… Lääkäri meinasi että voisin väsymykseni takia aloittaa Xelodan, eli tablettimuotoisen syton, vasta kolmen viikon päästä, mutta halusin aloittaa sen jo huomenna. Tuntuu turvallisemmalta.

29.1.2010

Herceptiniä ja bondronaattia suoneen. Näin lähtiessäni erään naisen jonka tapasin myös edellispäivänä. Juttelimme aika pitkään, ja tuli hyvä mieli. On se näköjään niin tärkeä nähdä myös ”kohtalontovereita” jotka ovat niin samassa jamassa.

Tänään tiputuksessa istuessani tajusin, että Miisa täyttää vuoden jo viikon päästä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että diagnoosin saamisesta on kahden viikon päästä vuosi! Hui! Aika on mennyt ihan valtavan nopeasti, ja tähän vuoteen on mahtunut niin paljon enemmän kuin mihinkään aiemmista vuosistani. En vaihtaisi kokemuksiani, hyviä enkä pahoja, mihinkään.