Heti kun tulee hiljaista, hiipii kuolema ajatuksiin.

Joka ilta kun lapset ovat nukahtaneet, alan nähdä välähdyksiä kuolemastani. Miltä näytän kuolleena? Mitä minusta muistetaan?

Kuvittelen, miten romahdan kun lääkäri kertoo ettei mitään ole enää tehtävissä. Kuinka epätoivoiselta ja ahdistavalta se tuntuu. Mitä kirjoitan miehelleni kirjeeseen, jossa pyydän häntä jaksamaan lasten kanssa? Mitä voin häneltä pyytää?

Illalla kun istun sohvalla, näen itseni makaamassa lattialla kuolleena. Ajaessani autoa mietin, miltä kotimme näyttää kun minua ei enää ole. Kun tavarani ovat poissa. Joka kerta kun suutun lapsille, mietin mitä he minusta tulevat muistamaan.

Kuolema on läsnä vaikka yritän saada sitä lähtemään. Uskon kuolevani, vaikka en uskokaan.