Hei kiitos taas kaikille ihanista kommenteista ja anteeksi etten ole vastaillut!
Olen ollut tosi vähän koneella, kun mieliala vetäisi ihan kunnolla miinukselle reilu kuukausi sitten. Ahdistus oli ihan kamala, en meinannut saada elämästä kiinni millään.
Jouduin soittamaan äitini meille yksi lauantaiaamu, kun en jaksanut nousta sängystä valtavan ahdistuksen takia. Koko viikon oli ahdistanut, mutta tuona aamuna meni yli sietokyvyn. Eikä mitään syytä moiselle. Tai siis onhan minulla paljonkin syytä ahdistua moni sanoisi, mutta kun yhtäkkiä tunteet vain hävisivät, ideoita pursuava Mira katosi ja ahdistus valtasi niin että vatsa ja kyljet sattuivat, ei valoa näkynyt missään. Onneksi turvaverkkomme on vahva ja saimme äitini ja isäni tänne vuorottelemaan kodin- ja lastenhoidossa!
Tiesin että tämä kaikki johtuu ainakin osittain kortisonista, jonka olisi pitänyt loppua jo yli kuukausi sitten, mutta jonka annostusta oltiin vuorotellen nostettu ja laskettu vieroitusoireiden takia.

Muutaman viikon jälkeen en enää jaksanut (olin jo puhunut asiasta monelle lääkärille ja hoitajalle ja saanut rauhoittaviakin jotka eivät tehonneet) ja soitin psykiatriselle. Pääsin samana iltana juttelemaan päivystykseen psykiatrille (antoi diapameja jotka toinen psykiatri kielsi hengenvaarallisina), ja seuraavana päivänä juostiin isäni kanssa kahden sairaalan välillä kun ei saatu mitään apua mistään. Tuolloin olisin halunnut sisään avo-osastolle, jotta olisin saanut kunnon lääkkeitä ja puhua jonkun kanssa, mutta paikat oli täynnä jne. Apua ei siis tullut vaikka itkin ainakin kolmelle psykiatrille, että tarvitsen apua enkä jaksa enää hetkeäkään.
Lopulta sain kunnon lääkkeet neljänneltä lääkäriltä, mutta ahdistus jatkui kun olin saanut vahvistuksen että syyllinen ahdistukseen on kortisoni, josta pääsisin eroon vasta viiden viikon päästä (kortisoniannostusta lasketaan pikkuhiljaa, sitä ei voi yhtäkkiä lopettaa), ja siihen asti ainakin olisi selvittävä rauhoittavien lääkkeiden turvin, jotka eivät edes auttaneet täysin ja väsyttivät valtavasti. No, soitin sitten syöpälääkärilleni ja pyysin että kortisonin lopetusta voitaisiin nopeuttaa. Ensin sain vastaukseksi että pidetään kiinni alkuperäisestä suunnitelmasta, mutta kun kolmantena perättäisenä päivänä soitin samasta asiasta, pääsin lääkärin vastaanotolle ja sain mahtavia uutisia: kortisonia vähennettiin niin että viiden päivän kuluttua se oli kokonaan loppu!
Seuraavana päivänä kortisonin loputtua voin henkisesti jo huomattavasti paremmin, enkä ole sen koommin joutunut ottamaan rauhoittavia. Siitä on nyt viikko, ja päivä päivältä olo on vieläkin parempi! Mira alkaa olla back. ;) Ei ihan vielä kokonaan, ja fyysisesti vielä aika kaukana siitä (turvotus on kovaa ja lihasten surkastuminen vienyt kaikki voimat), mutta pikkuhiljaa…
Äitini nukkuu edelleen meillä arkiyöt ja hoitaa meitä lähes siihen asti että mies tulee töistä, mutta olen jo toiveikas että joidenkin viikkojen päästä jaksan hoitaa lapset ja itseni ihan itse. :)
Kortisonin lopetus on tuonut päivittäisen päänsäryn, joka lähtee buranalla ja jonka otan mielelläni ahdistuksen tilalle, mutta vähän jännitän torstaista lääkäriäni etten vain joutuisi ottamaan kortisonia takaisin. Nyt vain täytyy toivoa ja luottaa.

Ainiin, sain hyviä uutisia kun jouduin sairaalaan muutamaksi päiväksi pari viikkoa sitten heikkouden, kovan päänsäryn ja huimauksen takia. Pääni kuvattin aiottua aiemmin, ja etäpesäkkeet olivat pienentyneet ja jopa osittain kadonneet! Lääkäri myös sanoi että ne saattavat tästä vielä pienentyä, sillä sädehoito vaikuttaa edelleen. <3