Elämä rullaa eteenpäin häähössötysten jälkeen.
Olen ihan suunnattoman kiitollinen että sain järjestää omat hääni, vaikka muutama viikko ennen häitä kaikki järjestelyt olivat kaatua kumoon ja epätoivo ehti jo iskeä. Onneksi saimme suurella joukolla nostettua kaiken pystyyn, ja vaikka aikaa ja rahaa menikin paljon enemmän kuin piti, niin näin jälkeenpäin ajateltuna se oli sen arvoista.
Ehdottomasti.

Olin jossain vaiheessa aivan varma että saan syöpääni liittyen huonoja uutisia juuri ennen häitä, tai joku meistä on ainakin vatsataudissa juuri kriittisellä hetkellä, koska saimme kaiken muun rullaamaan ja suuremmat puitteet nostettua pystyyn. Niin ei onneksi käynyt, mutta kävi jotain paljon pahempaa.  
Appiukkoni joutui pahaan onnettomuuteen tasan viikko ennen häitä, ja häntä pidettiin koomassa teho-osastolla viikon verran. Tila oli erittäin kriittinen, mutta joka päivä onneksi mentiin eteenpäin ja kohti parempaa. Hääpäivänä uskalsimme jo luottaa että kaikki tulee vielä menemään hyvin, ja seuraavana päivänä häistä hänet jo siirrettiinkin normaalille osastolle.
Tämän tapauksen jälkeen mulle tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että NYT tämä alkaa jo olla epäreilua. MIKSI meitä koetellaan näin?
Puolentoista vuoden aikana oli jo tapahtunut niin paljon pahaa, että halusin uskoa siihen että me saisimme viettää yhden ihanan päivän rakkaidemme kanssa ja toteuttaa haaveemme. Ensin minä sairastuin. Seuraavaksi saatiin kuulla että syöpä on levinnyt, eikä levinnyttä syöpää voi parantaa. Viime huhtikuussa J:n 27-vuotias serkkupoika kuoli. Heti kuoleman jälkeen sain kuulla häistämme, ja ajattelin että oli jo aikakin tulla jotain hyvää elämään. Siksi juuri satutti kovasti kun J:n mamma ilmoitti, ettei aio tulla häihimme, koska hänen mielestään samaan kesään ei mahdu hautajaiset ja häät. Ymmärrän että syvän surun keskellä on vaikea ajatella juhlia, mutta olosuhteet ja tilanteen huomioon ottaen tuo oli selkeä merkki siitä, miten muita ihmisiä voidaan asettaa arvojärjestykseen. Ja pitäisikö surun hetkellä jäädä paikoilleen, kurjuuteen rypemään?
Jäinkö minä itsesääliin kieriskelemään sairastuttuani? Ehei, ei olisi tullut kuuloonkaan!

Olin eilen nuorten rintasyöpäpotilaiden keskusteluryhmässä, ja siellä vasta tajusin miten väsynyt ja uupunut olen välillä ollut. Mietin, että en vain ole tunnistanut väsymystä itsessäni koska minun on ollut PAKKO jaksaa ja jatkaa.
Ryhmän jälkeen, illalla kotona, aloin tuntea pitkästä aikaa suurta tarvetta päiväkirjan kirjoittamiseen. Otin päiväkirjan syliini ja pelästyin! Olen unohtanut kaikki ajatukseni ja kirjoitukseni viimeisen vuoden ajalta. Olin kirjoittanut päiväkirjaani kaikki viimeaikaiset ”uudet” ajatukseni ja oivallukseni jo aikoja sitten! Ehkä olin unohtanut nuo kaikki ikävät asiat samalla kun olin kirjoittanut ne ”ulos”?
Kun esimerkiksi aioin kirjoittaa, miten vasta nyt ymmärsin olleeni väsynyt myös aiemmin mutten ollut sitä itsessäni tunnistanut, olikin edellisellä sivulla kirjoitus:
”Mä olen niin
   HELVETIN
     väsynyt.

Mitä ihmettä mä teen,
     jotta jaksan?

    Nukkua ei saa.
     Levätä ei voi.
       Eikä osaa.

Ja sitten vielä tämä huono omatunto kaikesta.”

Jos olen positiivisella ajattelulla pystynyt pitämään mieleni korkealla, niin ikävien asioiden puskiessa esiin olen ilmeisesti purkanut ne ulos mielestäni kirjoittamalla ne pois.
 
Tällä hetkellä elämä rytmittyy edelleen tiputusten mukaan. Vaikka en sytoja saa, käyn edelleen kolmen viikon välein tiputuksessa. Herceptiniä saan kolmen ja Bondronaattia kuuden viikon välein. Lisäksi syön tablettina Femaria, eli hormonilääkettä. Munasarjojen sädetyksen ja hormonilääkkeen ansiosta kuumat aallot ovat kamalia, vaikkakaan ne eivät ole tässä kesän aikana pukanneet hikeä pintaan. Se hiki on jo ollut siinä valmiiksi näillä helteillä, mutta ne sydämen tykytykset ja etova olo joka kulkee koko kehon läpi kuuman aallon tullessa, ovat olleet hirveitä.
Lisäksi mielialanvaihtelut raastavat hermoja tosissaan. Jos ne saisin pois, olisi vointini täydellinen.
Alun perin mun piti päästä kuvauksiin syksyllä, mutta koska vointini on ollut niin hyvä ja veriarvot täydelliset, pääsen magneettikuvaukseen ja luustokarttaan vasta ensi vuoden puolella. Toisaalta tuntuu oudolta että maksaa on kuvattu viimeksi huhtikuussa ja luustoa marraskuussa, mutta toisaalta tuntuu hyvälle, että saan rauhassa uskoa metastaasien rauhoittuneen, eikä tarvitse miettiä että ”entä jos”…kuvausten lähestyessä kun tulee väkisinkin mietittyä myös sitä pahempaa vaihtoehtoa.