Vaikkei mikään ihme. On tässä taas tapahtunutkin.
Mehän etsimme isompaa kotia viime syksystä alkaen. Kun Turun asunto saatiin vihdoin myytyä, sain seuraavana päivänä tietää aivometastaaseista. Oma suhtautumiseni uuden kodin etsintään muuttui siten, etten voinut kuvitella itseäni uuteen kotiin kovin pysyvästi, vaan katselin asuntoja sillä silmällä että mieheni olisi siellä hyvä ja helppo elää lasten kanssa. Etsimme kotia Turun sudulta, mutta meidän budjetillamme sieltä olisi pitänyt tehdä varsinainen löytö, jos olisimme halunneet rivi- tai omakotitalon jota ei olisi tarvinnut remontoida perustuksia myöten. Päätimme laajentaa hakua Saloon, jossa olen asunut nuoruuteni 17 vuotta, ja jonka seudulta mieheni on kotoisin. Salossa olisivat isovanhemmat ja kaikki vanhat ystävät perheidensä kanssa, joten apu ja tukikin olisivat lähellä, vaikka toki Turussa olimme jo tutustuneet moniin ihaniin ihmisiin, ja kotiutuneet sinne (minä Heidekenillä syntyneenä "palannut juurilleni"). Salo tuntui niin ahtaalta pikkukaupungilta, mutta aika turvalliselta vaihtoehdolta tähän elämäntilanteeseen. Ja ne hinnat! Salosta omakotitalo tuosta vaan budjetillamme, ei toki ihan mikä vaan, mutta tarjontaakin riitti. Niinpä aloimme viettää iltamme Salon asuntonäytöissä, ja aika pian löysimmekin mukavan talon, josta halusimme tarjota. Tässä vaiheessa pankki halusi tarkistaa lainatarjoustaan, jota päätti pudottaa 30 000e koska olin sairauspäivärahalla. Eipä auttanut muu kuin etsiä halvempaa kotia. Lopulta toukokuussa löysimme edullisen talon kivalta paikkaa, mutta pankki laittoi taas vastaan. Ja me olimme ylihintaisessa vuokra-asunnossamme, jonka olimme hetkeä ennen omistaneet. Alkoi jo kaduttaa myyminen, emme me enää halvempaa taloa löytäisi, ja mieheni laina edellisestä asunnosta oli ollut pienempi kuin nyt ottaisimme yhdessä tätä taloa varten! Epätoivo alkoi iskeä, kunnes saimme apua ja talokaupat tehtiin.
Nyt olemme siis Salolaisia, ja onnellisia sellaisia. On ihana esitellä lapsille asuinaluettamme, jossa nuorena hengailin kavereiden kanssa, ja laittaa omaa pihaa ja kotia! Vieraita käy ihan eri tahtiin kuin Turussa, inovanhemmat ovat kivenheiton päässä, eikä Tyksikään ole kaukana, puolen tunnin matkan päässä.
Remonttia on vielä paaaaljon, mutta hiljaa hyvää tulee. Appiukko käy joka päivä tekemässä yläkertaan lapsille huoneita ja kellarikerros on kaaoksen vallassa, mutta keksikerros saatiin kuntoon sukulaisten ja ystävien voimalla kuukauden aikataulussa, ja kun tässä kerroksessa on tilaa saman verran kuin Turun kodissamme oli, niin me mahdumme tähän näin väliaikaisesti. Tämä on ihanaa!
Niin, on sitä terveysrintamallakin tapahtunut.
Kävin Herceptin-tiputuksissa edelleen kolmen viikon välein ja sain luustolääkettä sekä hormonilääkitystä pistoksina, mutta pään kuvauksissa toukokuussa oli tapahtunut vähän muutosta huonompaan. Jäljellä olevat metastaasit olivat vähän kasvaneet. Ja tämä tieto tuli seuraavana päivänä siitä kun olimme saaneet tietää että talokaupat onnistuvat. Lääkäri totesi että Herceptinin kanssa ollaan varmaankin tultu päätökseen (olenhan saanut sitä yli kolme vuotta 3 viikon välein), ja on aika vaihtaa johonkin muuhun lääkitykseen. Olin ymmärtänyt pään sädehoidon aikaan toiselta lääkäriltä asiaa kysellessäni, että jos sädehoito ei auta, ei ole muita hoitokeinoja eikä sädetystäkään voida uusia. Oma lääkärini kuitenkin puhui vaihtoehdoista, joista halusi minulle kertoa!
Lääkärillä oli minua varten suunniteltu lääkehoito, jossa yhdistettäisiin jokin lääke sytostaattiin. Toinen vaihtoehto oli lähteä mukaan tutkimukseen, joka oli kuin minulle tehty. Lääketutkimus, jossa tutkittiin uuden lääkkeen vaikutusta HER2-positiivista aivoihin levinnyttä rintasyöpää sairastaville, joille esim. Herceptin ei enää tehoa. Tässä tutkimuksessa tutkittava päätyi johonkin kolmesta eri lääkeyhdistelmästä, joista yksi saattoi olla tuo lääkärin miettimä vaihtoehto, toinen pelkkä tutkimuslääke tai kolmas tutkimuslääke yhdistettynä Vinorelbiini-sytostaattiin. Suomesta otettiin mukaan kuulemma noin 10 henkilöä. Osallistuin tutkimukseen, vaikka pelkäsin päätyväni kolmanteen ryhmään. En halunnut sytoja nyt, kun kävelyni oli edelleen aivan toivottoman huonoa, talokaupat oli sovittu ja remontti alkaisi. Haluaisin olla mukana tekemässä ja nauttimassa uudesta kodista!
Minut kuitenkin arvottiin kolmanteen ryhmään, joten päivittäinen suun kautta otettava tutkimuslääke (josta suurimpana sivuvaikutuksena mahdollinen kova ripuli) ja viikottaiset Viinorelbiini-tiputukset alkoivat. Kuten myös kova ja jatkuva ripuli. Vinorelbiini kipeytti käteni, joten kävin infuusioportti-leikkauksessa, paikallispuudutuksessa. Leikkauskokemus ei ollut mukava kun paikalla oli kaksi lääkäriä, joista toinen ilmeisesti harjoittelija, ja jouduin kuuntelemaan heidän keskustelujaan leikkauksen kulusta, kuten "laita se sormi ihan vaan sinne viillon sisään ja venytä ihan kunnolla sitä, siellä on varmaan kiinnikkeitä kun se puoli on sädetetty.." Yök.
Porttia ehdittiin kerran käyttää, kunnes kuvauksissa selvisi että metarit olivat kasvaneet 2-3mm, ja tutkimus oli lopetettava. Vaihdettiin lääkärin miettimään lääkitykseen, joka oli (ja on edelleen) päivittäiset Tyverb-tabletit. Lisäksi aloitettiin kortisoni pienellä annoksella, tosin luvallani ja sillä ehdolla että se lopetetaan heti jos minusta tuntuu siltä. Tyverb on ilmeisesti Herceptiniin verrattava lääke, ja siihen yhdistettiin kerran viikossa otettava tablettimuotoinen Vinorelbiini-sytostaatti. Tämän hoidon mahani on kestänyt hyvin, eikä siitä ole tullut muitakaan sivuoireita! Ja kaiken lisäksi kävelyni on parantunut huomattavasti! Aiemmin siis jalkani eivät vain yksinkertaisesti totelleet, ja hain Saloon muutettuamme rollaattorinkin. Yhtäkkiä, noin pari viikkoa sitten, huomasin että pääsen kävelemään lähes normaalisti! Ja viime viikolla kokeilin vähän kisata lasten kanssa, ja pääsin jopa hölkkäämään pikkuisen! Vaikka lapset minut voittivatkin ihan täysin, niin jalat ovat alkaneet totella! Varmaan kortisonilla on osuutta asiaan, turvotus on laskenut, mutta uskon lääkkeenkin tehneen tehtäviään, koska ei aivoissani kuitenkaan turvotusta ole ollut vasta kuin nyt. Ja kävely on ollut mahdotonta jo alkuvuodesta asti! WUHUU! Lääke sopii ja ehkä jopa tehoaa, uusi koti on ihana, nautin pihastamme täysin siemauksin, ja kaikki tuntuu taas sujuvan.
Lapset nauttimassa omasta pihasta kesäkuun alussa.
Vanhan pihan yllätyksiä
<3
