Tänään oli viimeinen sädehoito, jei!

Hyvin meni hoitojakso, vaikka ihan joka päivä ei olisi jaksanut ajaa sairaalalle ja kotiin. Iho ei vieläkään ole kärsinyt lähes yhtään, punoitusta on vain sen verran että juuri huomaa.. Jes!

Muutaman viikon päästä pääsen jo uimaan, saamme vihdoinkin jatkaa lyhyeen jäänyttä perheuintia lasten kanssa. Toukokuussa aloitimme Miisan kanssa vauvauinnin, ja heinäkuussa alkoi kynsien märkiminen. Siihen sitten loppui uiminen, ja juuri kun kynnet olivat vihdoin kunnossa, alkoi sädehoito. Harmitti aika kovin, kun Miisa ja Mico ovat molemmat niin innoissaan vedestä. Mico on kyllä päässyt mummin kanssa uimaan aina välillä, mutta Miisaa ei ole vielä voinut päästää tavalliseen uimahalliin.. No, pian päästään ja sitten saan itsekin mennä jo vähän töihin, ohjaamaan vauva- ja perheuinteja. :) Katsotaan miten jaksan olla monta tuntia vedessä ohjaamassa, kun en kuitenkaan ihan täysissä voimissani ole..

 

Aloin tänään miettiä, miten luonnolliselta sairauteni tuntuu. Kaikki sairaalassa ravaamiset ja muu on niin arkipäiväistä, etten osaa ajatella elämää ilman sitä! Välillä yritän kuvitella esimerkiksi millaista vauva-arki Miisan kanssa olisi ollut ilman sairauttani, mutta se tuntuu niin vieraalta...tuntuu jopa siltä, että näin on parempi! Hui!

Kerran lähtiessäni vertaistukiryhmästä kotiin mietin, että jos saan jäädä henkiin, olen oppinut elämästä, itsestäni ja sairaalamaailmasta niin paljon etten vaihtaisi näitä kokemuksia mihinkään! Olen kasvanut ihmisenä ihan valtavasti tämän sairauden myötä. Olen oikeasti kiitollinen näistä kokemuksista, mutta se ei paljon auta jos en tästä selviä.

Kyllä minä selviän, pakko!