Kylläpä asiat menee eteenpäin vauhdilla heti kun jotain tapahtuu!

Sain viime viikolla kuudennen ja viimeisen sytostaattini, joka vei minut viikonloppuna ihan pohjalle. Ei mitään uusia oireita, ei pahaa oloa, mutta se uupumus ja krapulainen olo oli tällä kertaa niin kamala, että teki mieli luovuttaa. Samalla ajattelin tämän päivän ultraa, ja miten en ikinä jaksa leikkausta joka siitä luultavasti seuraa. Noh, elämä kirkastui taas kun tiistai ja parempi olo koitti.

Tänään olin mammografiassa ja ultrassa, jossa selvisi että rinnan kasvaimet ovat pienentyneet ja kainalon patti on hävinnyt. Onneksi, mutta toisaalta odotin niin ihmettä kasvainten häviämisestä, että nämäkin uutiset olivat pienoinen pettymys. En haluaisi toista leikkausta nyt, kun sitä ei silloin keväällä heti tehty. Tuntuu niin hölmöltä että olen kärsinyt sytostaateista, ja nyt vasta itse kasvaimet poistetaan, tavallaan väärässä järjestyksessä verrattuna aiempaan.
Aika pian kotiin päästyäni kirurgisen hoitaja soitti ja kertoi, että leikkausta on suunniteltu 18.10. ja huomenna olisi vapaita kirurgiaikoja! Järkytyin aluksi kovasti alle kolmen viikon aikataulusta, mutta vähän rauhoituttuani ajattelen että ehkä ihan hyvä saada asia pois päiväjärjestyksestä. Toivon vain ettei sytostaatteja enää tulisi, vaan saisin jatkaa vaikka hormonilääkityksellä ja Herceptinillä.

Ultraava lääkärini oli ihan kamala ja laitoin hänestä äsken palautetta Tyksiin. Itkettää vieläkin kun ajattelen asiaa.
Vanhempi mieslääkäri saapui huoneeseen jossa makasin odottamassa, puhahti tullessaan, eikä esitellyt itseään. Hän ei katsonut edes minua päin, vaan oli sen näköinen kuin joku olisi kuollut. Alkoi todella pelottaa! Koko tutkimuksen ajan lääkäri oli hiljaa lukuun ottamatta pahaa-aavistavia tuhahduksia, joita hän päästi vähän väliä. Suupielet olivat alaspäin koko ajan. Mietin milloin avaan suuni ja kysyn jotakin, pitkä hiljaisuus oli piinaava kun lääkärin olemus viestitti että jokin on pahasti vialla. Kun tutkimus oli valmis, lääkäri nousi, sanoi että on valmis ja aikoi poistua. Hätäännyin ja kysyin kysymyksiä kasvainten tilasta, mutta samalla kun lääkäri vastasi kysymyksiini, hän käveli poispäin huoneesta eikä katsonut minua päin ollenkaan. Tilanne oli todella ahdistava, enkä tuntenut tässä tilanteessa minkäänlaista ihmisyyttä. Onneksi sentään hoitaja oli mukava ja "pahoitteli" lääkärin käytöstä!

Huh, toivon ettei kukaan muu jännityksessä oleva nainen joudu kohtaamaan tätä hirveää miestä!